Sotavankeja matkalla maantietöihin Alakurttissa syyskuussa 1941. 




Useat sadat neuvostosotavangit saivat lapsia suomalaisnaisten kanssa jatkosodan aikana. Lapsilta isän tausta useimmiten salattiin.

Kirja on kertomus neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteista kaikissa sävyissään jatkosodan aikana.

Ensin selvitetään Suomen sotavankileirit ja kuvaillaan niiden vaikeita oloja. Kirjan pääaihe on kuitenkin sotavankien suhteet siviiliväestöön.
Tietynlainen ongelma on, kuten kirjailija itsekin sanoo, että hän on aiheensa parissa turhan myöhään. Luotettavia tietoja suhteista on vaikea enää saada ja toisaalta suuri osa kirjan kertojista, haastatelluista esiintyy vain etunimellään - ikään kuin ei vieläkään olisi aika kertoa rohkeasti kaikesta..
Samassa pöydässä
Kirjassa Marjatta kertoo lapsuudestaan:
- Meillä oli Nikolai-niminen sotavanki. Hän istui maalaistalossamme samassa pöydässä syömässä. Kaikki illat se soitteli haitarilla niitä venäläisiä sävelmiä ja mä niitä kuuntelin.
- Toisessa kylässä oli joitakin naisjuttuja sotavangeilla, mutta meirän kylässä ei ollut. Illat se itki ja rukoili. Se teki tuohesta korulippahia, hienoja. Siihen luotettiin ja se oli rauhallinen ja sellaista täällä Härmässä arvostettiin.
Marjatan mukaan kotiinlähdön paikka oli vangille vaikea (luovutus takaisin Neuvostoliittoon): ”Ei se olis halunnu mennä takasin, olis se jäänyt, jos olis voinut. Asemalla oli poliiseja, isäkin itki ja mä itkin.
- Se oli ihan varma, että se tapetaan, kun se palaa takasin. Oli sillä tytär Venäjällä. En tiiä, mitä muualla puhuttiin, mutta meillä Nikolai muistettiin.
Neuvostosotavankeja oli maalaistaloissa töissä enimmillään yhtä aikaa noin 10 000 miestä. He tekivät normaaleja maalaistalon töitä. Työvoimasta oli kova pula, kun nuoret suomalaiset miehet olivat rintamalla.
Ongelmiakin tuli, useat vangit karkasivat. Jotkut eivät totelleet, jolloin heidät palautettiin leireihin. Vangit myös solmivat suhteita - lähinnä maatalojen naisiin...
12-vuotiaan raiskaus
Syksyllä Jämsässä tuli esille tapaus, jossa sotavangin epäiltiin raiskanneen 12-vuotiaan tytön.
Sotavanki asui samassa talossa tytön kanssa.
- Mies tunnusti, että oli laittanut kalunsa Liisan sukupuolielimeen, mutta väitti että se oli siellä vain lyhyeltä osalta, eikä lainkaan syvässä. Myönsi, että oli maannut Liisan päällä ja Liisan jalat olivat koukussa ja avoinna.
Poliisi löysi verijälkiä sekä vangin housuista että sängyn peitteestä. Liisa oli kärsinyt useita päiviä runsaasta verenvuodosta. Lääkäri totesi tytön immenkalvon puhjenneeksi.
Kirjailijan mukaan sotavanki vain siirrettiin vankileirille.
- Ilmeisesti ajateltiin, että jos 12-vuotias menee miehen luokse itse, häntä ei voi raiskata.
Yhtä ”hyvin” ei käynyt toiselle sotavangille, jota myös syytettiin raiskauksesta, tällä kertaa kohde oli ollut talon emäntä, upseerin vaimo.
Vaimo vaati miehelle ”ankarinta mahdollista rangaistusta.
- Vanki palautettiin leirille, jossa hänet saapumispäivänään ammuttiin pakoyrityksen yhteydessä.
Kirjailijan mukaan ”ei voi olla sattuma, että luutnantin rouvan raiskannut vanki kuolee saapumispäivänään.”
”Tappakaa isä”
Vihreälehdon kirjassa muistutetaan, että myös saksalaisten sotilaiden kanssa lapsen saaneiden naisten asema oli Suomessa vaikea. Asiasta vaiettiin pitkään, ja myös heidän lapsensa saivat usein kärsiä pilkkaa ja syrjimistä.
Aila syntyi maaliskuussa 1944 Karjalassa neuvostosotavangin lapsena. Ailan äiti sai lapsen toisen tilalla työssä olleen neuvostosotavangin kanssa.
Myöhemmin Aila kertoo kuulleensa, että talon vahva emäntä, hänen mummonsa, oli käskenyt tappaa Ailan isän, kun raskaus oli paljastunut.
Aila pitää mahdollisena, että mummon toive oli toteutunutkin.
Lapsuudessaan Ailaa haukuttiin ryssäksi.
- Olin erinäköinen, tummempi.
Kerran kampaaja sanoi hänelle: Sulla ei kyllä ole suomalainen tukka.
Aila kertoo myöhemmin nähneensä äidillään isänsä kuvan, mutta sen jälkeen kuvaa ei löytynyt. Äidin siskot kiusasivat Ailaa ja osoittivat kaikin mahdollisin keinoin halveksuntansa.
Äidiltään Aila ei koskaan saanut selvää isästään ja se, mitä muut hänestä myöhemmin kertoivat, saattoi olla keksittyä.
Kirjailijalle hän kertoo nyt tunteistaan:
- Toisaalta kuulee aina Venäjästä kaikkea, mutta osa itseä on sieltä, niin ei se voi olla paha.
Lähde: Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti,