Kiima-aikana ilveksen öinen mourunta raikaa kauas.
Ilves on Suomen ainoa luonnonvarainen kissaeläin. Sen säilymisestä on syytä olla ylpeä, sillä laji on kadonnut tai erittäin uhanalainen suuressa osassa Eurooppaa.
On kiehtovaa ajatella, että metsissämme elää suuri, säkäkorkeudeltaan noin 80-senttinen kissa. Se on sopeutunut sekä ihmisen voimakkaasti muokkaamiin nykyajan metsämaisemiin että meidän läheisyyteemme.
Ilves on mahan alta, kainaloista, kaulasta ja korvien sisäpinnoilta valkoinen, muualta punertavan, ruskean tai harmaan kirjava. Turkin kuviot vaihtelevat suuresti, ja niitä voikin hyödyntää yksilöiden tunnistamisessa kuten ihmisen sormenjälkiä.
Korvien kärjessä on 4–7-senttiset mustat tupsut. Eläin käyttää niitä äänettömässä viestien vaihdossa, sillä ne korostavat korvien asentoa ja ilmeitä. Ilveksen häntä on vain parikymmensenttinen töpö, yksi kissaeläinten lyhimmistä suhteessa ruumiiseen.
Monien petojen tapaan ilves ääntelee vain harvoin muiden kuullen. Poikkeuksen tekee kiima-aika helmi-maaliskuussa, jolloin sekä naaras että uros kutsuvat lajikumppaneitaan mouruten äänekkäästi yöllä. Ilvekset hakevat kaikupohjaa lemmenlaululleen tyypillisesti korkeasta maastonkohdasta, josta ääni kantaa kauas. Muina aikoina emon ja poikasten viestit ovat moukaisuja, naukaisuja, kehräystä ja pieniä haukahteluja. Ihminen pääsee harvoin kuulemaan niitä muuten kuin sattumalta riistakameran tallenteista. Ilves lepää päivällä. Se saalistaa ja liikkuu etupäässä saaliseläintensä rytmin mukaan. Niistä metsäjänis ja rusakko sekä valkohäntäkauris ja metsäkauris ovat aktiivisia aamu- ja iltahämärässä. Tärkeää ravintoa ovat lisäksi metsäkanalinnut, etenkin teeri ja metso.
Ilves kiipeää ketterästi puuhun.
64 % suomalaisista on sitä mieltä, ettei ilveksiä ole liikaa.
Ilveksen houkuttelemista ruoalla ei voi suositella missään oloissa. Luonnonvaraisten petojen ruokinta totuttaa niitä ihmiseen ja opettaa, että ihminen tarkoittaa ruokaa. Pahimmassa tapauksessa eläin hakeutuu lähemmäs asutusta, herättää asukkaissa pelkoa tai ärtymystä ja joutuu lopetetuksi liian tuttavallisen käyttäytymisensä takia.
Sen mukaan 64 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, ettei ilveksiä ole liikaa, eikä heidän sietokykynsä petoa kohtaan ole ylittynyt. Ihmisten asenteet ovat melko samanlaisia riippumatta asuinpaikasta, sukupuolesta, iästä tai siitä, onko perheessä metsästyslupa.
Täysin päinvastainen näkemys oli vain alle viidellä prosentilla vastaajista. Heihin kuuluu kotieläintilojen pitäjiä ja metsästäjiä, jotka kokevat ilveksen kilpailevan kanssaan saaliista.
Ilveksestä ei ole ihmiselle vaaraa. Ne harvat kerrat, jolloin ilves on vahingoittanut ihmistä, ovat olleet onnettomuuksia. Osapuolena on ollut metsästyksessä haavoittunut, pyydyksessä oleva tai nurkkaan ahdistettu ilves. Edes poikasistaan erotettu emo ei puolusta jälkikasvuaan, jos vastassa on ihminen. Se voi kyllä haastaa koiran, joka pyrkii sen pentujen kimppuun.
SUOMALAISET hävittivät 1800-luvun lopussa kiivaasti kaikkia petoja. Myös ilveskannat romahtivat liian metsästyksen vuoksi. 1930- ja 1940-luvuilla ilves oli lähes kuollut Suomesta: jäljellä oli 30–40 eläintä, jotka liikuskelivat etupäässä itärajan tuntumassa.
Vuonna 1962 ilves rauhoitettiin osittain. Kun vuosittaiset kanta-arviot käynnistyivät vuonna 1978, Suomesta laskettiin reilut sata ilvestä. Vuonna 1990 ilveksiä oli noin 700. Kanta alkoi selvästi kasvaa vuosituhannen vaihteessa.
Nyt ilveksiä elää koko maassa. Kesäkuun 2019 kanta-arvion mukaan Suomessa on 1845–1955 aikuista ilvestä, eniten Pohjois-Savossa, Keski-Suomessa, Etelä-Hämeessä ja Varsinais-Suomessa.
Ilves on kytistänyt meitziboita
Muutama vuosi sitten käppäilin talvella aamuyön
tunteina kotia kohti. Matkaa reippaat 16 km.
Tierä reunusti tiheä metsikkö ja oli kirrpeä pakkassää.
Lumi narskui kun astelin tähtien tuikkiessa ja puolikuun valaistessa syrjäistä kylätietä...
Yht’äkkiä sain oudon kylmän väristyksen ja tunsin niskakarvojeni pörhistyvän...
Mitä pirua.... Pysähdyin miettimään mistä moinen reaktio.
Muistelin lukeneeni vastaavasta niskakarvojen jäykistymisestä silloin kun joku vihollinenen vaanii.
Ei se voi olla ihminen, eikä karhu... mutta susi tai susia se voi olla tai sitten ilves.
Lähdin kävelemään rauhallisesti silloin tällöin taakseni vilkaisten, kunnes pääsin valtatielle ja sitten kotiin.
Tapahtuma vaivasi niin, että kävimme paikallisen
metsästäjän kanssa seuraavana päivänä tarkistamassa
löytyisikö tien reunan metsiköstä jotain jälkiä.
Ja löytyihän niitä. Lumessa oli ilveksen jäljet ja kuusen
alla makuupainautuma.
Vieläkin huvittaa, että olen ollut ilveksen tarkkailtavana. Ja varsinkin se, että ilveksen kytistys nosti niskakarvani. lol
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti