OIKEUSVALTION keskeinen tehtävä on huolehtia kansalaisten oikeusturvan toteutumisesta ja varmistaa, että oikeusturva toteutuu kohtuullisessa ajassa, kohtuullisin kustannuksin ja varmasti.
Näin oikeusvaltioperiaatteen perusvaatimukset on kiteyttänyt Suomen syyttäjälaitoksen korkea-arvoisin virkamies, valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen.
Hän on useissa eri yhteyksissä esittänyt vakavan – ja perustellun – huolensa oikeusturvan ja samalla oikeusvaltion perusvaatimusten vaarantumisesta.
Oikeusturvaketjun keskeisiä lenkkejä ovat rikostapausten esitutkinnasta vastaava poliisi, syyttäjälaitos, tuomioistuinlaitos ja tuomioita täytäntöön paneva rikosseuraamuslaitos.
Tässä ketjussa on vain heikentyneitä lenkkejä eikä Toiviainenkaan kanna huolta pelkästään syyttäjäpulasta. Mikään ketjun lenkki ei ole niin vahva kuin yhä monimutkaisempien ja vaikeampien rikostapausten hoitaminen edellyttäisi.
Vaarana – ja yhä useammin myös vakiintuneena tapana – on, että rikos- ja riitajuttuja jää tyystin tutkimatta ja hoitamatta.
Käsittelyynkin otettavat tapaukset matelevat yhä hitaammin ylikuormitettua ketjua yhdeltä ruuhkaiselta ja ylityökuorman uuvuttamalta viranomaiselta seuraavalle.
Viime kuussa Toiviainen toi julki huolensa siitä, että kasvava määrä rikoksia on viime vuosina jäänyt kokonaan selvittämättä, syyttämättä ja rankaisematta.
KUN RIKOKSIA JÄÄ TUTKIMATTA, syyttämättä ja rankaisematta, pääsee iso määrä rikollisia pälkähästä. Samalla jää iso määrä rikosten uhreja yksin kärsimään epäonnensa seuraukset ilman sitä tukea, joka heille kuuluisi.
Ei ihme, jos kansalaisten luottamus oikeusvaltioon alkaa murentua.
Poliisille on luvassa jonkin verran lisää voimavaroja, mutta se ei riitä. Esitutkinnan vahvistaminen ei kohenna kenenkään oikeusturvaa ennen kuin myös syyttäjiä ja tuomareita riittää kasvavien juttumäärien käsittelemiseen.
Nyt näin ei ole.
Niinpä on kyseenalaista, täyttääkö Suomi itsekään muilta patistamiaan oikeusvaltion vähimmäisvaatimuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti